Yksinäisyyden katkerat kaipuut korjaan,
runoihin hiljaisuuden säkeet sorjaan.
Käyn sanojen virtaan upottamahan
havaintoja, joita ei jaksa toistaa.
Yön hiljaisten hetkien harmaille sivuille
kirjoitan tunteeni, sydämeni riville.
Yksinäisyyttä kaihoten uomat kaiverran,
sanojen siivin ylitän rajat ja avarran.
Kajastavan kuun alla lauseita askarran,
olen tähtiä tavoittamassa kaipauksen kahrassa.
Yksinäisyyden käärme kietoutuu ympärille,
mutta runon säkein kauemmas sillan tasalle kierrän.
Sanojen solmuun sukelletaan salaisuuksiin,
pienistä hetkistä onnen häälyvään huuruun.
Yksinäisyys peittyy sivujen syvyyksissä,
mutta sanat saavat siitä voimaa, kirkkautta.
Runo on seuraajani hiljaisin ystävä,
jonka kanssa jaan muistot ja murheen jää.
Yksinäisyys katoaa rytmin unia vilistä,
sanojen kaipuun kätköissä kuljen ikuisuutta.
Ei yksinäisyyttä enää runon riveillä,
sanojen siivillä maailman syvyyksiin murretta.
Rakkauden kosketus hiljennyksen äärillä,
yksinäisyys hälvenee runon leppeään syleilyyn.