Hiljainen kuunsilta on minun tieni,
vain yksi askel on matkaani nähden.
Lauluun ikuisuuden huokaus liittyy,
sillä ääni vielä elosta kertoo.
Kaiken kirkkauden auringon säde,
kuin Kalevalan tarussa loisteesi nähdään,
se muistelee menneitä aikoja,
kun runon voimalla maailma loi.
Tulin luoksesi purppura-auringon alla,
sinun käsivarsillasi aika pysähtyi.
Sinun hellässä sylissäsi lohdutuksen löysin,
runoissasi kyyneleet muuttuivat sanoiksi.
Rakkauden ruusu, sä lämpöä ja tulta,
Ahmatovan säkeinä sydämmessä soi.
Runoilijan ääni kantaa katseen taakse,
sinisen hetken verta kynsissään kantaa.
Pimeyden virta vie vainun sielun,
Kiviä sommittelee korkeuden kaarelle.
Laula mulle, Luojan kieli,
loihdi sanoista elämä ja riemu.
Näin kaiken, mitä unissa ennen.
Kuulin nyyhkimisen kauas vuorilta ja merestä.
Rajat hälvenivät äärettömäksi eeteriksi,
jahkailun sijasta päätös syntyi sinetöitynä.
Runon taika, tunteiden kudos,
säikeet solmussa sydämesi solmi.
Kohtalon kiertyväinen kudonnainen,
vieköön minut syvemmälle runouden sydämeen.
Tähdet tuikkivat ylläni taivaalla,
kun Luojan kosketus sai runon syttymään.
Ajattomat sanat säilyvät ikuisuudessa,
kuten runoilijoiden henkäys maailmaan jää.