Suru tulee kuin varjo hiljainen,
nousee sydämeen kuin myrskyinen meri.
Se kietoo ympärilleen mustan kaavun,
joka puristaa rintaa niin kovin kipeästi.
Suru lurkkii jossain kaukana sisällä,
tunkeutuu jokaiseen soluun ja sieluun.
Se painaa hartioita alaspedoina,
ja kyyneleet virtaavat viiltävinä veitsinä.
Suru on raskas taakka kantaa,
se muistuttaa menetetyistä hetkistä.
Se vie mukanaan ilot ja naurun,
jättäen jälkeensä tyhjyyden ja kaipuun.
Mutta suru opettaa myös arvostamaan,
se avaa silmämme elämän pienille ihmeille.
Se luo yhteyden muihin suruun kärsiviin,
ja ymmärrystä sydämissä solmii.
Vaikka suru repii auki haavoja,
se myös parantaa ja vahvistaa meitä.
Se saa meidät kasvamaan ja puhkeamaan kukkaan,
auringonpaisteessa uudestaan nousemaan.
Suru on osa elämäämme, totta kai,
mutta se ei saa meitä koskaan murtumaan.
Sillä meillä on voimaa ja toivoa sisällä,
ja surusta voimme kasvaa kauniimpana.