Aamu koitti uuden kera,
toisensa jättäen taakse.
Toivo lainehti sydämessä,
kuin kirkas kaste heinikössä.
Läpi pimeän yön pilvien,
kultainen aurinko nousi.
Se säteilläan valaisi tien,
lohdullaan mieleni sulloi.
Unelmat rohkeat korkeuksiin,
rajattomiin maailmoihin.
Toiveet kasvoivat todeksi,
kun luottamus sydämiin tuli.
Jokainen askel eteenpäin,
on uuden alku matkamies.
Vaikka vastoinkäymiset haastavat,
ne vahvistavatkin meidän ties.
Eikö luonto uudestaan kuki?
Eikö kevät talven jälkeen koita?
Toivo on kuin ikuisuus,
se ennustaa parempaa huomista.
Kadonnut kipinä sisällämme,
rakkaus ja ilo, voimamme suuri.
Sydän syttyy liekkeihin,
kun rohkeutemme yhteen viedään.
Aamu koittaa aina uudestaan,
toivo kylvää siemeniä maahan.
Kuuletko sen hiljaisen huudon?
Toiveikas on tulevaisuuden taivaan.