Syksy saapui Einoon, mieheen synkkään,
Sydämeen vaipuvaan, kaipuuta täynnään.
Hän kulki metsissä, tuijotti taivaalle,
Syksyn hiljaisuutta, sen kauneutta kaipasi hän.
Puiden lehdet keltaiset, putosit maahan,
Kuivuksiin kuihtuen, elon kankaalle haahan.
Eino istui kalliolla, kynä kädessään,
Sanat soljuivat paperille, kuin syysmyrskyn äänet.
Hän kuvailee ikävää, kaipausta sydämessään,
Syksyn sateiden valuvan poskilla hänessä.
Ei kukaan ymmärtäisi, hänen syvää kaipuutaan,
Vain syksy kuiskii hänen kanssaan, läpi hämärän.
Syysruno synkkä, kuin metsän hiljaisuus,
Eino Leino kirjoitti, tulkitsi sielunsa tuon.
Hän elää syksyssä, sen kauneudessa kaihon,
Ja vaikka syksy on haihtuva hetki, sillä on merkitys luojaan.
Eino Leino vaipui syksyyn, sen väreihin,
Hän kuvaili kauneutta, jota muut eivät nähneet.
Runoistaan hän sai lohtua, syksyn sieluunsa,
Ja niistä me edelleen saamme lohtua, kauneutta.
Syksy runo Eino Leinon, syvä ja tumma,
Kutsuu meitä kuuntelemaan, kirjoittamaan kynällä summa.
Tulkita syksyn kauneus, sen hiljaisuus syvä,
Syysrunon ääni kaikuu iäisyyteen, ikuisuuteen syvä.