Kun suru minut valtaa,
ei lohdutuksen sanaa,
se syövyttää sydäntäni,
kuin viiltävä veitsi.
En voi unohtaa tätä tuskaa,
joka verhoaa minut mustaan,
vaikka kuinka yrittäisin,
ei lohtu minua löydä.
Joka aamu herätessäni,
tunnen sen taas uudelleen,
tämä epätoivon paino,
joka vaivaa mieltäni.
Kuin sumuinen verho,
suru ympäröi minut,
en voi paeta sen alta,
se seuraa minua minne tahdonkin.
Mutta tiedän, että ajan myötä,
suru alkaa hiipua,
ja jäljelle jää vain muisto,
joka kantaa minua eteenpäin.