Sirkka Turkka, kirjoitti hän runon,
sanoillaan loi hän taidetta suurta.
Sanoja soljui säkeissä sulossa,
kuin kahlehtimaton villituli.
Runotar, hän Suomen kansaa kutsui,
sanansa kautta se siivet saisi.
Kipeästi kaikesta kertoi hän,
kantoi maailman murheet ja tuskat.
Runous, se oli Sirkalle voima,
neito punoi sanainsa lumoa.
Sydämessä soi sanojen sävel,
runosaarten rannoilla hän kulki.
Sirkka Turkka, runonsa veisteli,
kuin kuvanveistäjä kivipaasiin.
Runoistaan hän teki taidon kutoa,
säikeet tunteiden sävelistä.
Kipeästi kantoi Sirkka runot,
keräsi sanoja talteen mielen.
Hänen runoutensa harvinaista,
paljasti rintakehän salaisuudet.
Sirkka Turkka, runoilijattaren,
lauloi hän pohjolasta, pimeistä.
Sanat sydämestä virtasivat,
kuin kosken kuohut, koskemattomat.
Niin, kirjoita runo Sirkka Turkasta,
kunnioittain runoilijasta suuresta.
Hän jätti jäljen sanojen muotoon,
Sirkka elää runojensa kautta.