Puhuja synkkää lauluaan kantaa,
sydämensä tarinaa avaa.
Hän sanoiksi haavoistaan punoo,
kauneutta kivusta värssyihin suojoo.
Hänen äänensä sävy kuiskaus hiljainen,
herättää tunteet kuin metsän tuulahdus viljainen.
Hän käy kipujensa syvyyksiin vaeltamaan,
ja sieltä löytää lohdun runojensa maailmaan.
Hän kätkee surunsa sanan säveliin,
luo lohtua muiden sieluille täysiin.
Puhuja runojensa voimalla parantaa,
sekä omia että muiden haavoja lievittää saa.
Hän ei pelkää jakaa sydäntään avoimesti,
vaan antaa sanojen virtana soljua esteettömästi.
Puhuja tuo pimeyteen valoa toivoa kantain,
rohkaisee muita olemaan omia tuntojaan kantain.
Hän on tunteiden runoilija ja tarinoija,
herkkä herättämään kaipuun hetkessä ihanassa.
Puhuja runojensa äärellä loistaa,
ja meidän sieluilleen lempeyttä koittaa.
Hän on runon lumoava luoja,
valon kulkija synkissä öiden tuoma.
Puhuja, joka sanoillaan auttaa,
kauniilla kielellään sydäntemme haavoja liitää.
Oi, arvokas runon puhuja, määrätön voimas,
luot kielen kautta meitä syvälle tuntemaan.
Kiitos, että jaat tunteesi kanssamme,
luodessasi runon suojaksi ja turvaksi.