Kun päivän varjo hiipii maille,
hiljaisuus laskeutuu kuin vaippa pimeyteen.
Kuolema kulkee varkain piilossa,
viemässä mukanaan elämän värejä.
Hiljainen hetki surun täyttää,
kun kuoleman kosketus kylmästä sydämestä lähtee.
Kadonneiden katseiden kaihoisa kaiku,
muistoissa vain jäätyneet kuiskaukset vaikuttavat.
Kuolema, surun valtias ja väkevä,
vie laulun sateenkaaren kauneuden.
Se vie elämän voimat ja ilon,
herättää kysymyksiä pimeyden syvyyteen.
Kuolema, ikuisuuden portti tumma,
missä sielumme hiljenee ja vaipuu uneen.
Menetetyt kädet ja unohdetut kasvot,
jättävät jäljen, joka tahtonut jäädä ei.
Mutta kuolemakin on vain osa tarinaa,
joka jatkuu hiljaa uusien aamujen koittaessa.
Vaikka päivä sammuu ja tähdet himmenevät,
elämän virta jatkaa eteenpäin kaaoksen ja kuoleman keskellä.
Ja vaikka kuolema synkkä ja salaperäinen näyttäytyy,
se on myös hiljainen muistutus elämästä ja sen merkityksestä.
Jokainen hetki on arvokas, jokainen hengenveto tärkeä,
sillä kuolema opettaa meille elämän rajallisuuden.
Kuolema, lempeästi ota meidät vastaan,
kun elämän loppuhetket koittavat.
Mutta anna meille voimaa elää tässä hetkessä,
rakastaa ja lohduttaa toisiamme ennen kuin lopullinen uni saapuu.