Näytelmien nimet löytyvät usein lainausmerkeissä, mutta yleisesti ottaen tämä käytäntö voi vaihdella eri kirjoituksissa ja tyylikäsikirjoitusohjeissa. Loppujen lopuksi kyseessä on tulkinta- ja asiayhteyskysymys.
Lainausmerkit toimivat yleensä merkkinä siitä, että kyseessä on tietty erillinen teos tai taiteellinen ilmaisu. Esimerkiksi ”Romeo ja Julia” tai ”Hamlet” näkyy tyypillisesti lainausmerkeissä, koska ne ovat tunnettuja näytelmiä. Ne erottuvat ympäröivästä tekstistä ja osoittavat, että niitä pidetään nimettyinä teoksina tai itsenäisinä kokonaisuuksina.
Toisaalta, joissakin kirjoituksissa on käytäntönä olla käyttämättä lainausmerkkejä. Tämä voi olla yleisempää akateemisissa teksteissä, kuten esseissä tai tutkielmissa, joissa nimet voidaan kirjoittaa suoraan tekstiin ilman lainausmerkkejä. Tällöin on kuitenkin tärkeää varmistaa, että nimet erottuvat selkeästi muusta tekstistä, esimerkiksi kursivoimalla ne tai kirjoittamalla isoihin alkukirjaimiin.
Yksi mahdollinen syy siihen, miksi jotkut käyttävät lainausmerkkejä näytelmien nimien yhteydessä, on, että ne ovat tietynlaisia taiteellisia luomuksia ja ansaitsevat erityishuomion. Käytettäessä lainausmerkkejä voidaan korostaa sitä, että näytelmät ovat itsenäisiä teoksia ja niillä on nimi, josta ne tunnistetaan. Toinen perustelu voi olla myös se, että lainausmerkit auttavat erottamaan teokset muusta kirjoitetusta tekstistä.
Kuitenkin on myös hyvä pitää mielessä, että lainausmerkkien käyttäminen voi olla kielteistä tunnistettavuuden kannalta joissakin tapauksissa. Jos näytelmän nimi on jo tuttu ja selkeä yhteydestä, esimerkiksi ”Macbeth” tai ”Kolme sisarta”, lainausmerkit voivat tuntua tarpeettomilta. Se riippuu myös kirjoittajan tai julkaisun tyylistä ja näkemyksistä.
Yhteenvetona voidaan todeta, että näytelmien nimet löytyvät usein lainausmerkeissä, mutta tämä käytäntö voi vaihdella eri kirjoituksissa ja tyylikäsikirjoitusohjeissa. On tärkeää harkita tyyliä, asiayhteyttä ja tarkoitusta, kun päätetään, käytetäänkö lainausmerkkejä näytelmien nimien yhteydessä.