Kuuntele, kallis ystäväni, tämä runo on nykyajan mummoille,
Jotka kietoutuneet villahuiveihin ja elämänviisauteen kiloille.
He eivät tanssi kuutamolla puolille öin,
Eivätkä laula kukkakedon tuoksuin.
Mutta heillä on soitot sormissaan,
Ja tarinat kulkevat veressä ja suonissaan.
Nykyajan mummoiksi sanotaan heitä,
Joilla on päässään kihara permanentti ja silmäpussit meikittä.
Mutta he eivät välitä, vaikka kangistunut oliskin ruumis,
Sillä heidän mielensä on täynnä seikkailuja ja nuoruuden suuntaruumiita.
He kulkevat hitaasti, mutta varmoin askelin,
Tuntien maapallon luut, kivet ja kaskelotit tuulimuodoin.
He eivät juokse ajassa, vaan kulkevat hiljaa taivaanrannan taa,
Pysähdellen tuokioiksi jokaisen lapsenlapsen iloon ja haahkaan.
Nykyajan mummo tietää, millä elämä maistuu,
Hän tuntee kaipuun meren siniseen ja juhannuksen rytmiin.
Hänellä on muistoja kullassa ja rypyissään,
Mutta hän ei anna menneisyyden sitoa tai särkyneestä rakkaudesta repiä.
Kun hän katsoo tulevaisuuteen, hän näkee toivon valon,
Ja kun hän ottaa sylinsä täyteen, hän levittää sen maailmaan raikkaan olan.
Hän ei pelkää olla heikko tai osoittaa kaipausta,
Sillä hän tietää, että elämä on kiehtova matka täynnä vahvaa vastusta.
Niin, kallis ystäväni, tämä runo on nykyajan mummoista,
Jotka ovat kuin ajan myötä rakeisiksi hioutuneita helmiä.
Heidän sydämensä sykkii lempeää rakkautta ja viisautta,
Ja heidän elämänsä on kuvaelma iäisestä kauneudesta.