Metsän siimeksessä kävelin yksin,
Etsien rauhaa ja ajatusten syvyyttä.
Korkeat puut loivat varjojaan tielle,
Kuin suojaksi tarjoten omia tarinoitaan.
Siellä metsän sylissä, hiljaisessa,
Kuulin kuiskeen, joka kantoi sanan säveltä.
Eino Leino, runoilijamme suuri,
Hiljaa kuiskaten metsän sielu ilmaisi.
Runojaan hän punoi kuin linnun pesää,
Tulen loimussa myöhäiseen iltaan.
Säkeet kauniit lennellä saivat,
Kantautuen yli vuorten ja jokien.
Metsän runot sydämeni valtasivat,
Kuin taikaa, joka kosketti sieluani.
Eino Leino lumosi sanoin haurain,
Kuvaten elämää, rakkautta ja kaipausta.
Hän kirjoitti metsän hiljaisuudessa,
Tulen äärellä loikoillen,
Sydämen särkyneen haavan äärellä,
Kaikista ihmisen tunteista kertoen.
Siispä kiitos, Eino Leino, suuri runoilija,
Metsään kätketyistä sanoistasi.
Antaudun metsän lumoon, tähän hetkeen,
Yhdessä sun runojesi kanssa kulkien.