Kerron kuvan lapsi runosta,
pienestä, ihmeellisestä ilosta.
Hän lepää rauhassa unelmat mailla,
luo utopiaa pienillä käsillä.
Lapsen sielu heleä puhjeten kukkaan,
suojassa maailman kaiken pahuuden tukasta.
Hän luottaa elämän suloiseen voimaan,
ja liikkuu maailmassa reippaalla nuottaan.
Kullankeltaiset sormet leikkiä loihtien,
taikuuttaa katsojan sielun auringonsäteillä.
Hän nauraa kepeästi lintujen liitossa,
ja kirmaa vapauden tuulessa suurin luistossa.
Lapsen mieli vuorien korkeuksista haaveilee,
etsii aamun ensi valon hiljaisuutta kaikkeuden aaveilee.
Hän punoo kultaisia niittejä aikaansa, ikuisuuteen viivoja,
silittelee elämää ilon taltioineen, jumalten sanoja.
Lapsi runo vieno kuin tuulahdus kesän,
sua pyydän: älä koskaan sammu,
sillä onnen säkenet silmistäs kajastavat,
ja tuovat maailmaamme valon taitavat.
Niin liidaa korkeuksiin, leiju pilvenhattarilla,
syleile tämä hetki, jää ilon vankkuriin matkalle.
Oi lapsen runo, armon lempeä laulu,
jatka lennossa, et milloinkaan hiipuvaksi nauku.