Lainausmerkkien taivutus on kieliopillinen sääntö, jota sovelletaan useissa kielissä, mukaan lukien suomi. Lainausmerkit ovat kirjoitetun tekstin yleinen tapa ilmaista jonkun toisen henkilön puhetta tai tekstiä, tai erottaa sanat tai ilmaisut tietynlaisesta kontekstista.
Suomen kielessä lainausmerkit taipuvat osaksi kontekstuaalista kokonaisuutta. Taivutusmuoto riippuu siitä, minkä tyyppisestä ilmaisusta on kyse ja miten se liittyy muuhun lauseeseen. Taivutus voi vaihdella esimerkiksi puhetekstin, sisäkkäisten lainausten tai selityksen mukaan.
Yleisesti ottaen suomen kielessä lainausmerkit taipuvat siten, että ne ovat tarkalleen samalla korkeudella kuin vuorosanat, joita ne ympäröivät. Tämä tarkoittaa sitä, että jatkuvan lainauksen alkumerkki on ylässä alaviivan tai merkkien ”»” ja ”»” mukaan, kun taas lopetusmerkki on alhaalla vastaavan ”«” tai ”“” merkin mukaisesti.
Myös sisäkkäisissä lainauksissa lainausmerkit taipuvat samalla periaatteella. Usein käytetään eri tyyppisiä merkkejä, kuten ” ’ ” ja ” ” ” tai ” ’ ” ja ” ’ ”, ilmaisemaan eri lainausten hierarkiaa. Tällöin jokaisen lainauksen merkki on samalla korkeudella kuin sen sisällä olevat vuorosanat.
Lainausmerkkien taivutusta sovelletaan myös silloin, kun lainattua tekstiä täsmennetään tai selitetään enemmän. Tämä tapahtuu lisäämällä lisäselvitys lainausmerkkien sisään tai ulkopuolelle. Selvityksen lainausmerkit ovat samalla korkeudella kuin selitettävä osuus, mutta erottuvat silti selkeästi.
Lainausmerkkien taivutus on tärkeä kieliopillinen sääntö, jota tulee noudattaa kirjoittaessaan suomen kielen lainauksia. Oikean taivutuksen käyttäminen auttaa lukijaa ymmärtämään lainauksen roolin kontekstissa ja parantaa tekstin selkeyttä.