Kaukainen kello hiljaisuudessa soi,
Eino Leino poissa, ajan virta päättyi toi.
Kuolema ryösti runoilijan tienoilta täältä,
Jättäen jälkeensä syvän surun häivähdyksen tässä päässä.
Nuoruuden innolla hän elämään tarttui,
Sanojen merissä sieluansa kylvetti.
Runoista luomansa maailman lumo,
Loi itkua ja iloa, kauneutta ja kummaa.
Mutta aika armoton tuli viimein luo,
Oven taakse koputti kuoleman luo.
Viimeisessä hetkessä hän katsoi taakse,
Taivasta kohti hymyillen ja uhmaillen kohtalonsa maakuloa.
Eino Leino, runojen sankari ikuinen,
Näin moni kaipaa sinua, täällä alhaalla maan päällä.
Muistojen siivin lennämme kanssasi,
Toivotamme sinulle rauhaa sielun vainioihin.
Vaikka ruumiisi on täällä haudattuna,
Henkesi hengittää kaikissa lausumissasi sanoissa.
Jää kukoistamaan runonmuotoon ihanuudessasi,
Kuin tähtisumujen kultaisten kultainen kiitos.
Kuolema ei runoilijaa voita,
Sillä hänen sanansa kaikuvat maailman koossa.
Eino Leino, sinä elät aikojen ulkopuolella,
Tämän runon kautta ikuisessa muistossa.