Peitto pimeyden täysin valtaan sai,
Kahleet kadun syksyisen yön halusi hajottaa.
Tuulen tuivertessa korppi kahlasi,
Tunto tumma sen sielua syleili.
Korkealla kuiskutti murheen lintu,
Siivillään salaisuuksia sekä surua kantoi.
Mustat höyhenet keräilivät kyyneleitä,
Kunnes kaarensa kohtasi korppi yössä.
Ylväänä se seisoi vailla armoa,
Katseen kylmän keittiön ikkunassa loi.
Kulmat kurtussa kaipasi korppi vastausta,
Ei sanoja, vain hiljaisuutta tuskissaan taittaa.
Korutonta kauneutta se kantoi,
Kosketti syvyyteen sielujen,
Mustan kodin taakse kulki,
Vailla valoa, väritön, kylmässä illassa.
Mutta runon rytmi sen lentoon nosti,
Säkeissä itkut kiviksi muuttui.
Korpin sielua runo ravisti,
Riemua ja lohtua sille suoda halusi.
Tumman peilin sävelissä se leyhytti,
Sanoina synkkyyttä, mutta toivonkin siittyi.
Voiman korppi runostaan ammensi,
Pimeyden keskellä kirkkauden kipinän löysi.
Näin korppi runoillaan siemenen kylvi,
Sydämessä itkun laaksoissa se liikkui.
Luova voima korpin siiven alla lepäsi,
Runon voima surua lohdutti, ja iloa toi.
Peitto pimeyden korppi koristi,
Runon sävelissä sen sielu loistoi.
Syksyisessä yössä kajasti valo,
Kun korppi runolla maailmaa valloitti.