Kalamiehen rantaan päivä sarastaa,
kun kirkas vesi tyyntyneenä kiiltää.
Virveliä varoen kalastaja kantaa,
helmeilevän järven salaisuutta kiertää.
Lainehet lempeät kuiskivat korvaan,
kunhan mies vain toivonsa heittoon kuljettaa.
Syvyyksissä säihkyvät saalistaan tarjoavat,
kun hetki oikea koittaa, valmiina pysyttelevät.
Kalamiehen silmät hohtavat innosta,
mantereinen arki unohtuu hetkeksi.
Hän kurottaa sormensa koukkua kohti,
pyytäen vettä ja veikkaa, jolla voiteta hetkeksi.
Vaistojen voimalla kalansaalistansa tavoittaa,
kalamies hehkuu tyydytyksestä ja kiitollisuudesta.
Joku toinen katselijana kunnioitusta osoittaa,
tämä harrastus yhdistää luontoon ja ihmiseen symbioottisesti.
Sillä kalamies on läsnä elämän jatkumossa,
lajit järven syvyyksistä aina vesirajaan asti.
Hiljaisin värikkäin hetkinä hän osaa odottaa,
lupausta uudistuksen toista kutuaikaan hän aistii.
Kalamiehen runo on kiitos ja pyyntö yhdessä,
nauttia järven hiljaisuudesta ja luonnon tarjoamasta.
Yksinäisyys silloin hetkeksi unohtuu,
kalamiehen sielu luonnon harmoniaan kietoutuu.