Sydämeni syvässä kaikuu kaipaus,
Kuin tuuli kylmä, joka haihtuu aamun saatus,
Surun harmaa verho varjossa kehrää,
Kipeänä kaunis, tunnustaa veresin piirteet.
Suru on kuin virta, joka vuolaana vyöryy,
Syvälle sielun syövereihin se lyö,
Polttava kipu rinnassa sydäntä raastaa,
Jättäen jälkeensä tyhjyyden, jota ei saata paikkaa.
Kaipaus on kuin kaiku, jonka ääni värähtää,
Menneisyyden muistot mieleeni pyrkii väentää,
Syvällä sisälläni ikävä hiljaa kasvaa,
Kaipaan sinua, jonka läsnäoloa en enää saa.
Oi, suru ja kaipaus, kuinka tuskaisaa onkaan,
Nämä käsiäni kiristävät kahleet,
Mutta joskus, juuri niiden kautta,
Meidän on tarkoitus oppia olemaan eheät.
Surun aallot vievät meitä syvyyksiin pimeisiin,
Ja kaipaus kuiskii salaisuuksiaan hiljaisiin,
Mutta vastoinkäymisten värittämä suru ja kaipaus,
Antavat meille voiman kasvaa ja vahvistua.
Taipuen tuulen tanssiin, kohoten korkealle,
Näen sinut kaipauksen kauniiksi valkeaksi haamuksi,
Joka kutsuu minua läheisyyteen,
Vaikka ikävöinkin, tiedän, että rakkaus ei koskaan katoa.