Olen ihmisten poika, Kahlil Gibran nimeltään,
Syntynyt vuotta tuhat yhtäyhdeksäkymmentä kolme.
Sanat kuin siivet kuljettivat hänet kauemmaksi,
Hänen runonsa syvyydessään sykki viisaus suuri.
Hän kertoi rakkaudesta, kuolemasta ja elämästä,
Availlen portteja sydämeeni, sieluni syvyyksiin.
Kuiskaten sanoja, jotka tuntuivat ikuisilta,
Oli kuin hän olisi elänyt tuhat elämää ennen tätä.
”Rakkaus on kuin mystinen köysi, joka johdattaa meitä,
Se kietoutuu ympärillemme ja vie meidät merten yli.
Se herättää haaveet ja tuhoaa pelot,
Rakkauden polulla ihminen voi löytää ainoan oikean tien.”
Kahlil Gibran runoili myös kuolemasta,
Siitä hetkestä, kun siivet kantavat pois täältä.
”Kuolema on vain vaate, joka riisutaan pois,
Siirtyessämme uuteen maailmaan, jossa valo loistaa.”
Mutta eniten hänen sanansa koskettivat elämästä,
Sen kauneudesta ja haavoittuvuudesta.
”Elämäsi on kuin lentävä nuoli, joka katoaa pian,
Hyvästä hetkestä nauti, älä kadu mitään.”
Kahlil Gibran, viisauden sanansaattaja,
Jätti pysyvän jäljen ihmisten sydämiin.
Hänen runonsa koskettaa yhä uusia sukupolvia,
Toivotan hänet tervetulleeksi näin kirjoituksessa tähän.