Ikävä hiipii mieleen hämärissä,
kun yksin istun murheideni päällä.
Kaipaus syövyttää sieluuni syvälle,
ja sydän täyttyy surua täyteen.
Muistoissa hellyys ja käsi lämmin,
nyt vain kaipaus ja kuolonkalpeus.
En löydä lohtua, enkä pääse irti,
ikävä, joka kulkee kuin painajainen.
Kaipaan lämmintä katsetta ja syliä,
jossa turvallisesti voisin nukkua.
Mutta yksinäisyys on ainoa seuraaja,
joka kaihon kera kulkee mukanain.
Ikävä, oi ikävä, miksi et jätä minua rauhaan
ja päästä irti kouristasi sydämestäni?
Mutta tiedän, että vielä koittaa päivä,
jolloin kaipaus haihtuu pois ja häviää.