Kuuntele, oi ystäväni, runoni sävel,
Joka kumpuaa luonnon syvyyksistä tähän jälkeen jäävään hetkeen.
Kun kesän aurinko paistaa kultaisesti korkealta taivaalta,
Tämä on tarina Luonnosta, Eino Leinon runo luonto:stä.
Kuullaan ensin kosken kuohuva pauhu,
Joka etenee voimakkaasti ja tanssii kivien ympärillä.
Sen virta vie mennessään kaiken, mikä tielleen osuu,
Ja kuohutun haavan lehvä värisee sen läheisyydessä.
Katsokaamme nyt pientä puronuolta,
Joka soljuu hiljaa metsän kätköissä.
Sen kirkas vesi on kuin timantit kimmeltävät,
Ja kalojen leikki tuo elämää pienille laineille.
Nouse ylös, silmäni, ja katso kohti taivasta,
Missä lintujen siivet leijailevat kevein askelin.
Ne laulavat ilon ja kauneuden säveliä,
Tuo tärkeä viesti elämän äärettömästä rikkaudesta.
Eteenpäin, kenraalini, polkua pitkin astun,
Ja kuulen metsän huminan, sen syvässä rauhassa.
Siellä kasvaa korkea kuusi, tuimana ja vahvana,
Ja sen oksien suojaan saa hakeutua kiireen kiivas.
Tunnen kuuman auringon säteiden syleilyn,
Ja metsän antimet hellästi sulkeutuvat syliini.
Marjat, sienet ja kukkaset, ne kaikki ovat arvokkaita,
Ja heijastavat luonnon salaperäistä kauneutta.
Kesäinen tuuli lempeästi hyväilee kasvojani,
Ja minä tunnen sen kosketuksen sydämessäni.
Luonto antaa meille kaiken, mitä tarvitsemme,
Ja siitä tulee kaipuun, rakkauden ja kiitollisuuden lähde.
Sydämeni täyttyy sanattomasta riemusta,
Kun irtaudun arjen murheista ja seuraan linnunlentoa.
Luonto on kuin elävä runo, joka kutsuu meitä kuuntelemaan,
Sen sanomaa, joka herättää meissä eloon syvät tunteet.
Tässä se on, runoni Luonnosta, Eino Leinon unelmien maa,
Missä me voimme yhdistyä sen kauneuteen ja viisauteen.
Annetaan lahjanamme luontoon kunnioitus ja suojelu,
Ja saatamme säilyttää tämän runon ikuisen kiertokulun.