Metsän siimeksessä Eino Leino kulki,
Luontoa ihmetti, sen sydämeensä sulki.
Puiden humina ja oksien kahina,
Kaikki hänet syvästi valtasi sisimpään.
Korkeiden puiden varjot hänen yllään leijui,
Metsä tuoksui suloisesti, hän sen tunteihin heijui.
Lehtien kahina kuin lempeä laulu soi,
Sielunsa syvyydet avautuivat, hän hiljaa kohosi.
Metsässä salaisuudet paljastuivat,
Kukkien värien kirjo kauneutta tarjosi.
Eläimet luottamuksellisesti lähestyivät,
Leinon sydän täyttyi rakkauden voimalla.
Hän istahti kannolle, joen solinaa kuunnellen,
Tähtitaivaan loistoa katsellen.
Metsän äänet hänen ympärillään kaikuivat,
Eino Leino metsässä täydellistä rauhaa tunsi.
Metsän runojen hän välittäjäksi asettui,
Kynänsä kosketti paperia, sieluansa purkasi.
Hän kuvasi luonnon kauneutta sanoihin,
Säveleiksi muuttui metsän salainen viesti.
Metsässä Eino Leino sai voimaa ja inspiraatiota,
Se oli hänelle taiteen lähde ja koti.
Hänen runonsa kertoivat luonnon armon äänestä,
Metsän runoja sydämiin hän välitti tämän jälkeen.
Kiitos, metsä, Eino Leino sulle laulunsa antoi,
Sinun kauneutesi säilyy runoissa ikuisesti kantoi.
Metsän lumo on suuri, se koskettaa meitä jokaista,
Eino Leino metsässä runonsa rakensi ehtymättömästi.