Antti Holman kauhein runo nyt syntyy,
sanat kylmät, mieltä painaa raskaasti.
Hän sanoja sotkee, merkityksiä hukkuu,
tunteita vääristää, pimeyteen hukuttaa.
Tumea oli runon merkityksen lanka,
aiheet sekaisin, mieli eksyksen hankaa.
Holman sanaviidakossa lukija hukkuu,
asetelmat vinksallaan, järki nurin murtuu.
Kauhun hetket koittaa, kun lukee Holman runoja,
kaikkialla synkkyyttä, aavemaisia unia.
Ymmärryksen rajoilla taistelemaan joudut,
sanoja tulkkaamaan, aivojaan vaivaamaan moudut.
Holman kynässä on jotain kammottavaa,
sanat järjettömät, tarinat hirvittävää.
Se, mikä oli kauniin, muuttuu pelottavaksi,
lukijan mielessä valtaa saa pimeys outo ja hämärä.
Antti Holman kauheimmat runot herättää pelkoa,
epäselvyyden keskellä on läsnä vain pölyä.
Mutta jossain syvällä on jotain sykähdyttävää,
se on hämärän kauneus, joka vie lukijan mukanaan syvälle.
Niin kirjoittaa Holma kauheimmista runoistaan,
hänen sanojensa äärellä mieli järkkyy.
Mutta runojen kirouksesta voi myös nauttia,
kun astuu Holman maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.